Ruma Ankanpoikanen
 satu


Ruma Ankanpoikanen

Hans Christian Andersen

Olipa kerran Ankkaemo joka hautoi munia pesällään. "Kauanko minun täytyy odottaa poikasteni kuoriutumista?" se mietti. "Istun täällä aivan yksin! Eikä kukaan tule tapaamaan minua." Mutta Ankka ankkaemo ei voinut muutakaan. Sen täytyi pitää linnunmunia lämpiminä, niin kauan että ne kuoriutuisivat.

Viimein munat alkoivat halkeilla. Yksi kerrallaan keltaiset ankanpoikaset astuivat ulos kuoristaan. Ne ravistelivat siipiään ja sanoivat "Kvaak, kvaak!"

"Voi teitä kaikkia!" sanoi Ankkaemo iloisena. "Olette niin suloisia!"

"Kvaak, kvaak!" ne vastasivat.

Ankkaemo sanoi: "Kaikki jonoon! Lähdemme järvelle ensimmäiselle uinnille." Hän laski poikaset – yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. "Voi ei!" hän sanoi. "Minulla pitäisi olla kuusi ankanpoikasta!"

Yksi suuri muna oli vielä pesässä. "No", sanoi Ankkaemo, "näyttää siltä, että tuohon suureen munaan menee enemmän aikaa." Ankkaemon täytyi palata istumaan pesälleen uudelleen odottamaan sen kuoriutumista.

Seuraavana päivänä suuri muna viimein alkoi kuoriutua. Sieltä tuli poikanen. Mutta se oli kummallisen näköinen. Tämä lintu oli paljon suurempi kuin muut. Siinä ei ollut keltaista väriä ollenkaan - se oli tummanharmaa päästä jalkoihin asti. Se myös käveli hassusti horjahtellen.

Yksi keltaisista ankanpoikasista osoitti. "Mikä toi on? Se ei voi olla yksi meistä!"

"En ole koskaan nähnyt noin rumaa ankanpoikasta!" sanoi toinen.

"Kuinka kehtaat sanoa jotain tuollaista?" sanoi Ankkaemo tiukalla äänellä. "Olet vain yhden päivän ikäinen! Veljesi kuoriutui ihan samasta pesästä kuin sinäkin. Nyt asetutte riviin. Me menemme järvelle ensimmäiselle uinnille."

Silti muut ankanpoikaset kaakattivat ilkeästi: "Ruma! Ruma! Ruma!" Ruma Ankanpoikanen ei tiennyt, miksi muut ankanpoikaset huusivat hänelle. Hän otti meni viimeiselle paikalle rivissä.

Jokainen ankka hyppäsi jokeen ja ui Ankkaemon perässä. Kun kun oli Ruman Ankanpoikasen vuoro,se hyppäsi veteen ja alkoi myös polskia. "Ainakin hän osaa uida", sanoi Ankkaemo itsekseen.

Ankat nousivat vedestä ja alkoivat leikkiä. Ruma Ankanpoikanen yritti myös leikkiä veljiensä ja sisartensa kanssa. Mutta he huusivat: "Mene pois! Emme leiki kanssasi! Olet ruma. Ja kävelet oudosti!"

Kun Ankkaemo oli lähellä, hän ei antanut heidän käytäytyä tällä tavalla. "Olkaa kilttejä!" hän nuhteli. Mutta hän ei aina ollut lähellä.

Eräänä päivänä yksi ankanpoikasista sanoi Rumalle Ankanpoikaselle: "Tiedätkö mitä? Tekisit suuren palveluksen meille, jos vain lähtisit täältä pois!" Kaikki he alkoivat kaakattaa: "Lähde! Lähde! Lähde!"

"Miksi he eivät anna minun jäädä tänne?" suri Ruma Ankanpoikanen itsekseen. Hänen päänsä oli painuksissa. "Voi, he ovat oikeassa. Minun pitäisi mennä."

Sinä yönä Ruma Ankanpoikanen lensi tilan aidan yli. Hän lensi, kunnes laskeutui toiselle puolelle järveä. Siellä hän tapasi kaksi isoa ankkaa.

"Saanko jäädä tänne hetkeksi?" kysyi Ruma Ankanpoikanen. "Minulla ei ole muutakaan paikkaa."

"Ei meitä kiinnosta!" sanoi toinen ankoista. "Pysy vain pois tieltämme."

"Hau! Hau! Hau!" Yhtäkkiä suuri nälkäinen koira syöksyi paikalle ja hyökkäsi isojen ankkojen kimppuun. Ne lensivät nopeasti ilmaan, ja niiden höyhenet putoilivat maahan. Ruma Ankanpoikanen jäätyi pelosta. Koira nuuhki ja nuuhki Rumaa Ankanpoikasta, ja kääntyi sitten pois. "Olen liian ruma jopa nälkäiselle koiralle", totesi Ruma Ankanpoikanen pitäen päänsä painuksissa.

Taivas pimeni. Välähdys! Salama. Tuli suuri myrsky, ja taivaalta alkoi sataa kaatamalla. Hetkessä Ruma Ankanpoikanen oli kastunut läpimäräksi. Sitten kylmä tuuli alkoi puhaltaa.

"Hyrrr!" hän sanoi, pitäen siipiaan tiukasti kylkiään vasten. "Jos vain olisi paikka, jossa voisin kuivatella."

Kaukana metsässä välähti pienen pieni valo. "Olisiko tuolla jonkun mökki?" Hän lensi ovelle. "Kvaak!" huusi Ruma Ankanpoikanen. Mökin ovi narahti auki.

"Mitä täällä melutaan?" sanoi vanha nainen, katsoen oikealle ja vasemmalle. Hän ei nähnyt kovin hyvin. Sitten hän katsoi alas. "Ai, kappas vaan, sehän on ankka!" Hän nosti Ruman Ankanpoikasen ylös ja tiputti mökkiinsä. "Voit jäädä tänne, mutta vain jos munit munia", hän sanoi.

kollikissa ja Kana hiipivät Ruman Ankanpoikasen luo. "Kuka oikein luulet olevasi? Kuvittet voivasi tulla tänne ja ottaaa parhaan paikan takan ääreltä!" sanoi kollikissa.

"Kot!" sanoi Kana. "Tähän mökkiin ei tarvita muita munia munimaan."

"Älä siitä huoli", sanoi Ruma Ankanpoikanen. "Olen poika-ankka enkä muni."

"Miksi sitten olet vielä täällä?" vastasi kollikissa. "Etkö kuullut, mitä vanha nainen sanoi?"

"Lähde täältä, teeskentelijä!" kotkotti Kana.

"Lähde! Lähde!" sihisi kollikissa.

Ovi oli vielä raollaan, joten Ruma Ankanpoikanen livahti ulos ovesta ja takaisin myrskyyn.

"Kukaan ei halua minua", sanoi Ruma Ankanpoikanen kyyneleet silmässään.

Myrsky loppui. Pian hän löysi uuden järven. Vesi heijasti suuren valkoisten lintujen parven lentävän ilmassa. Hän katsoi ylös eikä voinut uskoa silmiään. Siellä, hänen yläpuolellaan, oli kauneimpia lintuja, joita hän oli koskaan nähnyt! Niiden pitkät valkoiset kehot ja hoikat kaulat näyttivät liukuvan taivaalla. Hän katsoi niitä niin kauan, kunnes viimeinenkin lintu oli lentänyt näkyvistä.

Hän jäi järvelle yksin, ja aika kului. Puiden lehdet muuttuivat syvän punaisiksi ja kullankeltaisiksi, ja putosivat maahan. Tuli talvi joka levitti ympärille valkoisen lumipeitteen. Synkät pilvet ja kylmä tuuli tekivät Ruman Ankanpoikasen olon vieläkin surullisemmaksi.

Hänen täytyi mennä kylmään järveen kalastamaan, mutta uiminen kävi aina vain vaikeammaksi. Järvi alkoi jäätyä. Lopulta kaikki mitä hän pystyi tekemään oli vain polskia jääkylmää vettä ympärillään ettei jäätyisi siihen kiinni.

"Olen niin väsynyt!" Ruma Ankanpoikanen sanoi, polskien viimeisin voimin. Jää jäätyi aina vain paksummaksi.

Yhtäkkiä kaksi jättikättä nosti hänet ylös. "Voi parkaa!" sanoi maanviljelijä. Hän otti Ruman Ankanpoikasen paksun ja villaisen takkinsa sisälle ja vei linnun kotiinsa.

Lämmin takka ei ollut koskaan tuntunut paremmalta! Koko pitkän talven maanviljelijä huolehti Ruman Ankanpoikasesta. Sitten kevät tuli. Puiden latvoja peittivät taas vihreät kärjet. Värikkäät kukat ponnahtivat maasta esiin.

"On aika palata järvellesi uimaan. Kuten sinun kuuluu tehdä", sanoi maanviljelijä. Hän vei ankanpoikasen takaisin samalle järvelle, mistä oli tämän löytänyt, ja laski varovaisesti veteen.

"Tunnenpa oloni vahvaksi!", sanoi nuori lintu ja liehutti siipiään. "En ole koskaan tuntenut itseäni niin vahvaksi kuin nyt!"

Hän kuuli hiljaisia loiskahduksia takanaan ja kääntyi ympäri. Siellä oli parvi niitä samoja kauniita lintuja, joita hän oli nähnyt aiemmin taivaalla. Ne laskeutuivat hänen taakseen veteen.

"Älkää välittäkö!" Ruma Ankanpoikanen sanoi heille, ojentaen toisen siipensä. "Lähden heti. En ole riesananne." Iso paksu kyynel vierähti sen poskelle. Ruma Ankanpoikanen kääntyi lähteäkseen pois. Kun se avasi silmänsä, se näki veden pinnassa vielä yhden niistä kauniista valkoisista linnuista. Miksi se oli niin lähellä? Ruma Ankanpoikanen hyppäsi taaksepäin. Ja heijastus hyppäsi myös.

"Mitä tämä tarkoittaa?" se sanoi. Ruma Ankanpoikanne ojensi kaulaansa, ja kaunis lintu heijasti liikeen venyttämällä kaulaansa myös.

"Miksi lähdet niin pian?" kysyi yksi kauniista linnuista.

"Jää tänne meidän kanssamme!" sanoi toinen. "Meistä tulee vielä hyviä ystäviä."

Silloin lintu, joka oli ennen Ruma Ankanpoikanen, tiesi mitä oli tapahtunut! Se ei ollut enää se ruma harmaa lintu, joka horjahteli kävellessään.

Sillä hetkellä kaikki joutsenet levittivät siipensä ja nousivat taivaalle. "Tule mukaamme", huusi yksi heistä takaisin. "Ota johtoasema!" Silloin Ruma Ankanpoikanen lepatti nopeasti siipiään ja otti paikkansa koko parven edessä. Kaikki uudet ystävät lepattivat siivillään takana.

"Kuulkaa!" se sanoi liitäen, sukeltaen ja kiitäen taivaalla eteenpäin. "Kuka on Ruma Ankanpoikanen nyt? En ainakaan minä!"

Ruma Ankanpoikanen
Suomentanut vapaasti mukaillen: Juhani Paaso

Alkuun Alkuun »

Kaikki sadut » | Suosituimmat sadut »

Aisopos » | Carlo Collodi » | Charles Perrault » | Grimmin veljekset » | Hans Christian Andersen » | Joseph Jacobs »