Lumikki ja seitsemän kääpiötä
 satu


Lumikki ja seitsemän kääpiötä

Grimmin veljekset

Olipa kerran kauan, kauan sitten kuningas ja kuningatar. He hallitsivat kaukaisessa maassa. Kuningatar oli ystävällinen ja kaunis, ja kaikki valtakunnan ihmiset palvoivat häntä. Ainoa suru kuningattaren elämässä oli se, että hän halusi lapsen, mutta hänellä ei ollut sellaista.

Eräänä talvipäivänä kuningatar ompeli ja katseli lumenpeittämää maisemaa ikkunastaan. Lintu lensi ikkunan ohi, säikäyttäen kuningattaren. Kuningatar pisti sormeensa ja pisara verta tipahti hänen ikkunansa ulkopuolella olevalle lumelle. Katsoessaan veripisaraa lumessa hän sanoi itselleen: "Voi, kuinka toivoisin saavani tyttären, jonka iho olisi valkea kuin lumi, huulet punaiset kuin veri ja hiukset mustat kuin eebenpuu."

Pian tämän jälkeen hyväntahtoisen kuningattaren toive täyttyi. Hän synnytti tyttölapsen, jonka iho oli valkoinen kuin lumi, huulet punaiset kuin veri ja hiukset mustat kuin eebenpuu. Lapsi sai nimekseen Lumikki. Kävi kuitenkin niin, että pian lapsen syntymän jälkeen kuningatar kuoli.

Kuningas meni naimisiin uuden naisen kanssa, josta tuli Lumikin äitipuoli. Äitipuoli oli kaunis mutta luonteeltaan ylpeä ja julma. Hän oli opiskellut pimeää magiaa ja omisti taikapeilin, jolta hän kysyi päivittäin: "Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin"

Joka kerta kun kysymys esitettiin, peili antoi saman vastauksen: "Oi kuningatar, päällä maan, olet sinä kaunein ja ihanin."

Tämä miellytti kuningatarta suuresti, sillä hän tiesi, ettei hänen taikapeilinsä voinut kertoa muuta kuin totuuden.

Eräänä aamuna kuningatar kysyi taas: "Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?"

Hän järkyttyi, kun peili vastasikin:

"Oi kuningatar, tähän saakka oletkin, ollut kaikkein kaunein ja ihanin! Mutta nyt Lumikille jaan, kaikkein kauneimman ja ihanimman neidon arvon päällä maan!"

Kateuden tunne valtasi kuningattaren. Hän käski metsästäjän viedä Lumikin metsään ja tappaa hänet. Hän vaati, että metsästäjä palaisi takaisin Lumikin sydämen kanssa ja todistaisi tällä tekonsa.

Surullisena metsästäjä vei Lumikin metsään. Hän ei kuitenkaan kyennyt tappamaan tyttöä. Sen sijaan hän päästi Lumikin menemään ja toi kuningattarelle villisian sydämen.

Lumikki jäi yksin suureen metsään tietämättä mitä tehdä. Puut tuntuivat kuiskivan toisilleen. Peloissaan Lumikki alkoi juosta. Hän juoksi yli kivien ja läpi terävien orjantappurapensaiden. Hän juoksi niin kauas kuin jalat kantoivat. Kun ilta oli jo laskeutumassa, hän löysi pienen talon ja meni sen sisälle levätäkseen hetken.

Talossa kaikki oli pientä, mutta siistiä. Siellä oli pieni pöytä, jossa oli puhdas valkoinen liina ja katettuna seitsemän pientä lautasta. Seinän vieressä oli seitsemän pientä vuodetta, kaikki rivissä ja peitoilla hienosti pedattuna.

Koska Lumikki oli kovin nälkäinen, hän söi muutaman vihannespalan ja vähän leipää jokaiselta pieneltä lautaselta. Janoonsa hän joi jokaisesta kupista hieman maitoa. Sen jälkeen häntä alkoi väsyttää, hän kävi makuulle yhdelle pienistä vuoteista ja nukahti.

Illan pimetessä talon omistajat palasivat kotiin. He olivat seitsemän kääpiötä, jotka kaivoivat kultaa läheiseltä vuorelta. Heti kotiin saavuttuan he huomasivat jonkun olleen siellä - kaikki ei ollut samassa järjestyksessä kuin heidän lähtiessä aamulla.

Ensimmäinen sanoi: "Kuka on istunut tuolissani?"

Toinen sanoi: "Kuka on syönyt lautaseltani?"

Kolmas sanoi: "Kuka on syönyt leipääni?"

Neljäs sanoi: "Kuka on syönyt vihannestani?"

Viides sanoi: "Kuka on syönyt haarukallani?"

Kuudes sanoi: "Kuka on juonut kupistani?"

Mutta seitsemäs, katsoessaan vuodettaan, näki Lumikin nukkumassa siinä. Kaikki seitsemän kääpiötä juoksivat paikalle ja huudahtivat hämmästyneinä. He hakivat seitsemän kynttiläänsä ja valaisivat Lumikin valolla.

"Voi hyvä taivas!" he huudahtivat. "Hän on niin kaunis!"

He olivat niin iloisia vieraastaan, etteivät malttaneet herättää häntä, vaan antoivat hänen jatkaa uniaan. Seuraavana aamuna Lumikki heräsi ja nähdessään seitsemän kääpiötä hän pelästyi. Mutta kääpiöt olivat ystävällisiä ja kysyivät: "Mikä nimesi on?"

"Nimeni on Lumikki", hän vastasi.

"Kuinka löysit tien taloomme?" kääpiöt kysyivät.

Silloin Lumikki kertoi heille kaiken. Hänen äitipuolensa oli yrittänyt tappaa hänet, mutta metsästäjä oli säästänyt hänen henkensä. Hän oli juossut koko päivän metsässä ja lopulta törmännyt heidän taloonsa.

Kääpiöt keskustelivat keskenään. Keskusteltuaan he sanoivat Lumikille: "Jos lupaat hoitaa taloa kun olemme poissa, katat pöydän, sijaat vuoteemme, peset, ompelet ja neulot, ja pidät kaiken siistinä ja järjestyksessä, voit jäädä luoksemme. Saat silloin meiltä kaiken mitä haluat."

"Kyllä", sanoi Lumikki, "teen niin koko sydämestäni." Lumikki oli ahkera ja nautti suuresti kodin pitämisestä siistinä.

Näin Lumikki eli onnellisena kääpiöiden kanssa. Joka aamu kääpiöt menivät vuorille etsimään kultaa, ja illalla kun he palasivat kotiin, Lumikki oli valmistanut heille ruoan ja pitänyt talon siistinä. Päivät Lumikki oli yksin, lukuun ottamatta metsän eläimiä, joiden kanssa hän usein leikki.

Kaukana linnassa kuningatar uskoi surmanneensa Lumikin nähtyään tämän sydämen. Hän ei voinut muuta kuin ajatella, että hän oli jälleen kaunein kaikista. Hän astui peilinsä eteen ja sanoi:

"Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?"

Peili vastasi:

"Sinä, kuningatar, olet kaunis, mutta kukkuloiden takana, metsän varjossa jossa kääpiöt tallustavat, siellä Lumikille jaan, kaikkein kauneimman ja ihanimman neidon arvon päällä maan!"

Tämä järkytti kuningatarta, sillä hän tiesi, ettei peili koskaan valehdellut. Hän tajusi, että metsästäjä oli pettänyt hänet ja Lumikki oli yhä elossa. Sitten hän mietti miettimistään, miten päästä Lumikista eroon. Niin kauan kun hän ei ollut kaikkein kaunein maan päällä, hänen kateutensa ei antaisi rauhaa.

Kuningatar suunnitteli synkän juonen. Hän meni salaiseen huoneeseen, jonne johtivat pitkät kierreportaat syvälle linnan kellariin. Tässä synkässä ja salaisessa huoneessa hän harrasti pimeää magiaansa ja loihti myrkytetyn omenan. Omena oli ulkonäöltään niin kaunis, että kuka tahansa, joka sen näki, halusi sen. Mutta kuka tahansa, joka puraisisi siitä pienenkin palan, kuolisi. Kuningatas naamioi itsensä vanhaksi kaupustelijanaiseksi, jotta kukaan ei tunnistaisi häntä. Sitten hän matkusti metsään kääpiöiden talolle.

Lumikki oli siivoamassa taloa kun kuuli ovelta koputusta. Lumikki kurkisti ulos ikkunasta ja sanoi: "En saa päästää ketään sisään; seitsemän kääpiötä ovat kieltäneet sen minulta."

"Onpa harmillista", vastasi kaupustelijanainen. "Ei se mitään. Pääsen kyllä eroon omenistani. Ota kuitenkin yksi näistä ennen kuin lähden."

"Ei", sanoi Lumikki, "en voi ottaa vastaan mitään vierailta ihmisiltä."

"Pelkäätkö että nämä ovat myrkyllisiä?" vanha nainen kysyi. "Katso, leikkaan omenan kahtia. Syö sinä puolet ja minä syön toisen puolen."

Omena oli tehty niin hyvin, että myrkky oli vain toisessa puolikkaassa. Lumikki halusi kovasti kaunista omenaa. Kun hän näki kaupustelijanaisen syövän siitä osan, hän ei enää voinut vastustaa kiusausta. Lumikki ojensi kätensä ja otti myrkytetyn puolikkaan. Tuskin hän ehti ottaa siitä suullisen, kun jo kaatui maahan.

Kuningatar katsoi häntä pahansuovasti, nauroi ääneen ja sanoi: "Valkoinen kuin lumi, punainen kuin veri, musta kuin eebenpuu! Kääpiöt eivät herätä sinua koskaan."

Kuningatar palasi kotiin ja kysyi peililtään: "Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?"

Peili vastasi: "Sinä, kuningattareni, sinä olet kaunein kaikista."

Äitipuolen julma ja kateellinen sydämensä sai taas rauhan. Rikkinäisen rauhan, jonka julma ja kateellinen sydän vain voi saada.

Kun kääpiöt tulivat illalla kotiin, he löysivät Lumikin makaamasta maassa. Lumikki ei hengittänyt. Hän oli kuollut. Surullisina ja ikävöiden kääpiöt nostivat Lumikin ylös. He puhuivat hänelle, ravistelivat häntä ja itkivät hänen puolestaan. Mutta mikään ei auttanut. Rakas Lumikki oli kuollut. He asettivat Lumikin olkivuoteelle, ja kaikki seitsemän kääpiötä istuivat hänen vieressään. Surien ja itkien kolme päivää. He olivat aikeissa haudata hänet, mutta hän näytti edelleen yhtä raikkaalta kuin elävänäkin ja hänellä oli yhä kauniit punaiset posket.

"Emme voi haudata häntä", he sanoivat ja he teettivät läpinäkyvän lasisen arkun, josta hänet voisi nähdä. He panivat Lumikin arkkuun ja kirjoittivat siihen kultakirjaimin hänen nimensä. Sitten he kantoivat arkun ulos vuorelle, ja yksi heistä jäi aina sen äärelle vahtimaan tätä. Pienet eläimetkin tulivat paikalle ja surivat Lumikkia.

Eräänä päivänä prinssi saapui metsään. Siitä lähtien, kun hän oli saanut tietää Lumikin kadonneen linnasta, hän oli etsinyt tätä läheltä ja kaukaa. Nyt hän oli viimein löytänyt hänet, mutta millaisessa tilassa!

Prinssi avasi lasisen arkun, otti varovasti Lumikin käden omaansa ja suuteli sitä. Samassa Lumikin silmät avautuivat! Rakkauden suudelmalla pahan kuningattaren loitsu oli poissa.

"Missä olen?" Lumikki huudahti.

Prinssi vastasi iloiten: "Olet kanssani." Hän kertoi kaiken mitä oli tapahtunut ja jatkoi sitten: "Olen etsinyt sinua pitkään. Rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa." Lumikki ja prinssi rakastuivat, ja pian heidän häitään jo suunniteltiin suurella loistolla ja mahtavuudella.

Lumikin paha äitipuolikin sai kutsun juhlaan. Hän pukeutui kauneimpiin vaatteisiinsa, katsoi peiliinsä ja kysyi pitkästä aikaa:

"Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?"

"Sinä, kuningattareni, olet kaunis, se on totta. Mutta uudelle kuningattarelle jaan, kaikkein kauneimman ja ihanimman neidon arvon päällä maan!"

Äitipuolen sydän täyttyi syvällä järkytyksellä, kun hän ymmärsi totuuden. Lumikki oli palannut, pian totuus paljastui kaikille ja paha kuningatar karkotettiin maasta. Prinssi ja Lumikki puolestaan elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä
Suomentanut vapaasti mukaillen: Juhani Paaso

Alkuun Alkuun »

Lue iltasatu