Itsekäs jättiläinen

Lapsilla oli tapana mennä leikkimään jättiläisen puutarhaan joka päivä koulusta päästyään.

Puutarha oli kuin unelma: samettinen vihreä nurmi peitti maan kuin pehmeä matto, ja siellä täällä kukat kohottivat päänsä kuin pienet tähdet taivaalla. Puutarhassa oli kaksitoista persikkapuuta, jotka keväisin puhkesivat vaaleanpunaisiin ja helmenhohtoisiin sävyihin ja syksyisin kantoivat mehukkaita hedelmiä. Linnut istuivat puissa ja lauloivat niin suloisesti, että lapset keskeyttivät usein leikkinsä vain niitä kuunnellakseen. "Kuinka ihanaa täällä onkaan!" he huudahtelivat toisilleen.

Eräänä päivänä puutarhan omistaja, suuri jättiläinen, palasi. Hän oli ollut vierailulla ystävänsä luona ja viipynyt siellä seitsemän vuotta. Seitsemän vuoden jälkeen hän oli sanonut kaiken sanottavansa, sillä hänen keskustelutaitonsa olivat rajalliset. Saapuessaan kotiin hän yllättyi nähdessään lasten leikkivän puutarhassa.

"Mitä te täällä teette?" hän karjaisi niin kovaa, että puiden lehdet värisivät. Lapset pakenivat kuin säikähtäneet linnut.

"Tämä on minun puutarhani," jättiläinen julisti, "eikä kenelläkään muulla ole oikeutta olla täällä!" Hän päätti rakentaa korkean muurin puutarhan ympärille ja pystytti kyltin:

"ALUEELLE TUNKEUTUMINEN KIELLETTY".

Hän oli hyvin itsekäs jättiläinen.

Lapset menettivät rakkaan leikkipaikkansa. He yrittivät leikkiä tiellä, mutta tie hyvin pölyinen ja täynnä kovia kiviä. Siellä ei ollut kiva leikkiä. Heille tuli tavaksi kiertää puutarhan korkean muurin ympärillä läksyjensä jälkeen ja puhua kauniista puutarhasta sen sisällä. "Kuinka onnellisia olimmekaan kun saimme leikkiä jättiläisen puutarhassa", he haikailivat keskenään.

Sitten tuli kevät, ja koko maa täyttyi kukista ja linnunlaulusta - paitsi itsekkään jättiläisen puutarha. Siellä oli edelleen talvi. Koska siellä ei ollut lapsia niin linnut eivät laulaneet ja puut unohtivat kukkia. Kerran yksi kaunis kukka nosti päänsä ruohikosta, mutta kieltokylin nähtyään tuli niin surulliseksi, että luikahti takaisin maan alle nukkumaan.

Ainoat, jotka olivat mielissään, olivat Lumi ja Pakkanen. "Kevät on unohtanut tämän puutarhan", he huudahtivat, "joten me asumme täällä ympäri vuoden." Lumi peitti ruohon suurella valkoisella viitallaan, ja Pakkanen maalasi kaikki puut hopeisiksi. Sitten ne kutsuivat Pohjoistuulen asumaan kanssaan, ja se tuli. Se kietoutui turkiksiin ja karjui koko päivän puutarhassa. "Tämä on ihastuttava paikka", Pohjantuuli sanoi, "meidän täytyy pyytää Raesadetta vierailulle." Niinpä Raesade tuli. Joka päivä kolme tuntia se rätisi linnan katolla, kunnes se rikkoi useimmat liuskekivet, ja sitten se juoksi ympäri puutarhaa niin nopeasti kuin pystyi. Se oli pukeutunut harmaaseen, ja sen hengitys oli jäätävää.

"En ymmärrä, miksi kevät on näin myöhässä", totesi itsekäs jättiläinen istuessaan ikkunan ääressä ja katsellessaan kylmää valkoista puutarhaansa, "toivottavasti sää muuttuu."

Mutta kevät ei saapunut koskaan, ei kesäkään. Syksy antoi hedelmiä jokaiseen puutarhaan, mutta jättiläisen puutarhaan se ei antanut mitään. "Hän on liian itsekäs", syksy sanoi. Niin siellä oli aina talvi. Vain Pohjoistuuli, Raesade, Pakkanen ja Lumi tanssivat puiden lomassa.

Eräänä aamuna jättiläinen makasi hereillä sängyssään, kun hän kuuli kaunista musiikkia. Se kuulosti niin suloiselta, että hän luuli äänen takana olevan ohi kulkevat kuninkaan muusikot. Todellisuudessa kyseessä oli vain pieni peippo, joka lauloi hänen ikkunansa ulkopuolella. Hän ei ollut kuullut linnun laulua puutarhassaan niin pitkään aikaan, että se tuntui hänestä maailman kauneimmalta musiikilta. Sitten Raesade lakkasi tanssimasta hänen päänsä päällä ja Pohjoistuuli lakkasi pauhaamisesta. Ihana tuoksu kantautui hänen luokseen avoimen ikkunan kautta. "Kevät on vihdoin tullut!", jättiläinen iloitsi. Hän hypähti sängystä ja katsoi ulos.

Mitä hän näki?

Hän näki mitä ihmeellisimmän näyn. Muurissa oli pieni reikä josta lapset olivat ryömineet sisään, ja he istuivat puiden oksilla. Jokaisessa puussa, jonka hän näki, oli pieni lapsi. Puut olivat niin iloisia saadessaan lapset takaisin, että ne olivat peittäneet itsensä kukilla ja heiluttivat hellästi oksiaan lasten päiden yläpuolella. Linnut lentelivät ympäriinsä ja visersivät riemuissaan, ja kukat kurkistivat vihreän ruohon läpi ja nauroivat. Se oli ihastuttava näky. Vain yhdessä nurkassa oli yhä talvi. Se oli puutarhan kaukaisin nurkka, ja siellä seisoi pieni poika. Hän oli niin pieni, ettei yltänyt puun oksille, ja vaelteli sen ympärillä katkerasti itkien. Poloinen puu oli yhä aivan huurteen ja lumen peitossa, ja Pohjoistuuli puhalsi ja pauhasi sen yllä. "Kiipeä ylös, poika pieni!", sanoi puu, ja se taivutti oksiaan niin alas kuin pystyi, mutta poika oli liian pieni.

Jättiläisen sydän suli hänen katsellessaan ulos. "Kuinka itsekäs olenkaan ollut!" hän sanoi, "nyt tiedän, miksei kevät tullut tänne. Nostan tuon pienen pojan puun latvaan, ja sitten kaadan muurin. Puutarhastani tulee lasten leikkikenttä ikuisiksi ajoiksi." Hän oli todella pahoillaan siitä, mitä oli tehnyt.

Jättiläinen hiipi alas portaita ja avasi etuoven hiljaa ja meni puutarhaan. Mutta kun lapset näkivät hänet, he pelästyivät niin, että juoksivat kaikki karkuun. Puutarha muuttui jälleen talveksi. Vain pieni poika ei juossut, sillä hänen silmänsä olivat niin täynnä kyyneliä, ettei hän nähnyt jättiläisen tulevan.

Jättiläinen hiipi pienen pojan taakse, otti hänet hellästi käteensä ja nosti puuhun. Ja puu puhkesi heti kukkaan, ja linnut tulivat ja lauloivat siinä. Pieni poika ojensi kaksi kättään ja kietoi ne jättiläisen kaulan ympärille ja halasi tätä. Nähdessään ettei jättiläinen ollut enää ilkeä, muut lapset tulivat juosten takaisin, ja heidän mukanaan tuli kevät. "Tämä on nyt teidän puutarhanne, pienet lapset", sanoi jättiläinen. Jättiläinen otti suuren kirveen ja kaatoi muurin. Ja kun ihmiset menivät torille päivisin, he näkivät jättiläisen leikkivän lasten kanssa kauneimmassa puutarhassa, jota he olivat koskaan nähneet.

Koko päivän he leikkivät, ja illalla he tulivat sanomaan jättiläiselle hyvästit.

"Mutta missä on pieni ystävänne?" hän kysyi: "poika, jonka nostin puuhun." Jättiläinen rakasti häntä eniten, koska tämä oli halannut häntä.

"Emme tiedä", vastasivat lapset, "hän on mennyt pois."

"Teidän täytyy pyytää häntä palaamaan huomenna", sanoi jättiläinen. Mutta lapset sanoivat, etteivät tienneet missä poika asui, eivätkä olleet koskaan nähneet häntä aikaisemmin. Jättiläinen tuli tästä hyvin surulliseksi.

Joka iltapäivä koulun jälkeen lapset tulivat leikkimään jättiläisen kanssa. Mutta pientä poikaa, jota jättiläinen rakasti, ei koskaan nähty uudelleen. Jättiläinen oli hyvin ystävällinen kaikille lapsille, mutta eniten hän kaipasi ensimmäistä pientä ystäväänsä ja puhui hänestä usein. "Kuinka haluaisinkaan nähdä hänet!" hänellä oli tapana sanoa.

Vuodet kuluivat, ja jättiläinen tuli vanhaksi ja heikoksi. Hän ei voinut enää leikkiä, joten hän istui suuressa nojatuolissa ja katseli lasten leikkejä ja ihaili puutarhaansa. "Minulla on monia kauniita kukkia", hän sanoi, "mutta lapset ovat kauneimpia kukkia kaikista."

Eräänä talviaamuna hän katsoi ulos ikkunastaan pukeutuessaan. Hän ei enää vihannut talvea, sillä hän tiesi, että se oli vain kevät unessa, ja että kukat lepäsivät.

Sitten hän hieroi silmiään ja katsoi ja katsoi. Edessä oli ihmeellinen näky. Puutarhan kaukaisimmassa nurkassa oli puu, joka oli aivan kauniiden valkoisten kukkien peitossa. Sen oksat olivat kultaiset, ja niistä riippui hopeisia hedelmiä, ja puun alla seisoi juuri se pieni poika, jota hän rakasti.

Suuri riemu valtasi jättiläisen ja hän juoksi portaat alas ja ulos puutarhaan. Jättiläinen kiirehti nurmen poikki ja lähestyi lasta. Ja kun hän tuli aivan pojan lähelle, hänen kasvonsa muuttuivat vihasta punaisiksi. Lapsen kämmenien keskellä oli veriset jäljet. Jäljet olivat myös pienissä jaloissa.

"Kuka on uskaltanut haavoittaa sinua?" huusi jättiläinen; "kerro minulle, niin otan suuren miekkani ja surmaan hänet."

"Ei!" vastasi lapsi; "nämä ovat rakkauden haavoja."

"Kuka sinä oikein olet?" kysyi jättiläinen. Selittämätön kunnioitus valtasi hänet, ja hän polvistui pienen lapsen eteen.

Ja lapsi hymyili jättiläiselle ja sanoi hänelle: "Kerran annoit minun leikkiä puutarhassasi. Tänään sinä tulet minun mukaani, minun puutarhaani, joka on Paratiisi."

Ja kun lapset juoksivat puutarhaan sinä iltapäivänä, he löysivät jättiläisen makaamassa kuolleena puun alla, kokonaan valkoisten kukkien peitossa.